Kävin lapsena tasan kaksissa futistreeneissä ja niistä toipumiseen kului lähes 15 vuotta. 2006 mm-kisat ja Nick Hornbyn Fever Pitch kuitenkin osoittivat minulle väylän, johon oli mahdollista purkaa henkilökohtaisia turhautumisiani. Vaikka jalkapallo ei ollut minulle merkinnyt mitään ensimmäisen 20 ikävuoden aikana, olin oppinut että isänisäni pelasi HIFK:ssä ja äidinisä taas futasi Helsingin Palloseurassa sekä valmensi heidän reserviä myöhemmin. Äitini pelasi FC Konnun naisten edustuksessa. Urheilullisesti minut oli siis kasvatettu vihaamaan Helsingin Jalkapalloklubia loppuun asti. Näin olin tiedostamatta tehnytkin. Ainoat pelit joita siihen mennessä olin käynyt katsomassa oli hyvän ystäväni joukkue, maineikas ja perinteikäs, Hakaniemen palloseura (Tsilari 5/2013 s. 10-11).
Jalkapallon noustua räjähdysmäisesti yhdeksi tärkeimmäksi elämänosalueeksi, aloin haikailemaan omaa joukkuetta Helsingistä, jota elää ja hengittää. HJK:n lisäksi pääsarjatasolla ei ole juurikaan ollut mistä valita. FinnPa pelasi vaihtelevalla menestyksellä 1991-1998, kunnes seura lakkautettiin liigasta pudottuaan. PK-35 joutui heti ensimmäisen liigakauden jälkeen Hjallis Harkimon raan'an pelailun uhriksi. Joukkue ostettiin ja nimi vaihdettiin FC Jokereiksi. Hyvästä alusta huolimatta projekti suli kasaan, lopulta seuran toiminta päätettiin lakkauttaa ja se käytännössä myytiin HJK:lle. Toinen uusioseura, Atlantis FC saavutti hyvän seitsemännen sijan kaudella 2001, mutta talousvaikeuksien jälkeen Finnforestin sponsoroimana joukkue muutti Vantaalle ja nimeksi tuli AC Allianssi. Tämän joukkueen taival päättyi lopulta sekavaan ulkomaalaisomistukseen sekä vedonlyöntirikoksiin.
Kuin sattumalta vuoden 2007 liigakaudelle nousi idän punainen, FC Viikingit. Äitini menneisyys Kontulassa sekä omat kokemukset Herttoniemen lukiossa vaikuttivat siihen, että koin vahvaa kaipuuta Itä-Helsinkiin, kantakaupunkilaisesta historiastani huolimatta. Muutama tuttu oli jo seurannut joukkueen taivalta kohti liigaa useamman kauden ja muutamat muut seurasivat kanssani Heteniityn katsomoihin. Koimme mahdollisuutta osallistua suureen projektiin, jossa 1965 perustettu seura oli nousemassa sekä Helsinkiläiseksi vaihtoehdoksi että mielenkiintoiseksi vastavoimaksi porvarillisen Töölön ja boheemin Itä-Helsingin välille. Kausi päättyi pettymykseen ja vuosikausien uskoon paluusta liigaan. Nyt matto on vedetty lopullisesti alta ja joukkueen otteet jatkuvat kaikella todennäköisyydellä kakkosessa seuraavalla kaudella.
Minulta kysyttiin viime lauantaina aionko jatkaa katsomossa kakkosessakin. Vastasin, että ei ole vaihtoehtoja. Joukkuekannatus on yleensä perintöä omilta vanhemmilta taikka sosiaalisesta ryhmästä nouseva harrastus. Kannattajien keskuudessa kaikki rationaaliset kanantusmuodot, kuten esimerkiksi yllättäen menestyneen joukkueen valikointi (katson teitä Manchester Cityn ja Chelsean kannattajat), koetaan gloryhuntaamiseksi eli törkeäksi kannatajuusprosessin ohittamiseksi. Tosikannattajat kokevat, että kannattajan on elettävä joukkueen mukana, jotta on oikeutettu menestyksestä nauttimiseen. Tosin tosikannattajaksi itsensä lukevat henkilöt usein kannattavat joukkueita, jotka lupaavat paljon mutta pettävät aina. Itsehän selkeästi valikoin FC Viikingit heidän huippuhetkellään, Veikkausliigakauden alkumetreillä, ja ainoa tapa jolla olen voinut hyvittää tämän törkeyden, on vuosikausien kärsimys jälkikäteen. Eli ei, en hylkää FC Viikinkejä. Istun jälleen ensi kaudella katsomoon sellaisten kannattajien joukkoon, jotka olen oppinut tuntemaan viimeisten seitsemän vuoden aikana, jotka ovat nähneet joukkueen nousun aina kakkosesta liigaan. Olen paikkani lunastanut aurinkokatsomossa.
Suurin oppi ja oivallus, mitä olen Heteniityn hornankattilassa saanut on kuitenkin se ymmärrys siitä mitä sen irratonaalisen ja sattumanvaraisesti valitun joukkueen kannatuskulttuurin taustalla on. Jalkapallo on hieno peli, jota voi seurata ja pelata niin kauan kuin oma fysiikka kestää, mutta se mitä aidosta katsomosta saa, ei koskaan saa hämyisen baarin nurkasta taikka omalta kotisohvalta larpatessa eurooppalaisten suurseurojen katsomotunnelmaa. Heteniitty on luonut minulle mielikuvan kesästä ja sen rytmistä. Ikäänkuin aika pysähtyisi aina, kun astun portista sisään ja laskeudun rappusia montun pohjalle. Kaljakarsinasta morjestaa jo tutut naamat ja loput löytyvät niiltä sijoilta, jossa jo vuosia ovat seisseet. Aika soljuu, ihmiset vanhentuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Mutta siellä kentän reunalla olen edelleen se 20-vuotias haaveita täynnä oleva nuori. Huudan, laulan, vitsailen ja nauran tätä kaikkeuden kauneinta urheilulajia.
No comments:
Post a Comment