Tottenhamin vuoristorata jatkuu

Seura, joka on kohdannut useita aamunkoittoja viimeisen kuuden vuoden aikana, sai jälleen opetuksen entiseltä kilpakumppaniltaan, joka on nyt jo vuosia edellä. Manchester City ja Tottenham kisasivat samasta nelossijasta, jonka romahtanut Liverpool jätti jälkeensä. Kerran Spurs voitti kisan ja pääsi pelaamaan mestareiden liigaa. Sen jälkeen kehitys on tyssännyt. Redknapin jälkeen ruoria käänteli ensin AVB, jonka taktinen jäykkyys ei soveltunut olemassaolevalle materialle. Sherwood kävi kokeilemassa menoa ilman minkäänlaista pelisuunnitelmaa. Pochettino on paluu AVB:n muottiin. Nuori, nousussa oleva, modernia prässipeliä suosiva ulkomaalainen. Mikäli Pochettinonkin kohdalla Levy vetää katapultista, voi Spurs unohtaa top neljä haaveensa toistaiseksi.

Yllättävää kyllä verrattuna viime kauden kohtaamisiin, tämä City peli olisi ollut voitettavissa. Agueron 2-1 rankkariosumaan mennessä Spurs oli luonut nopeilla hyökkäyksillä neljä maalintekopaikkaa, yhden maalin ja avain ottelun alkumetreillä yhden nopean liikkeen päätteeksi reserveistä vaikuttavan nousun tehnyt Ryan Mason oli yksi vastaan yksi tilanteessa maalivahdin kanssa. Hart torjui kuitenkin hyvin ja ottelu olisi voinut olla hyvinkin erillainen, jos Mason olisi avannut valioliigamaalitilnsä. Hetkeä myöhemmin Aguero näytti miksi hän on Suarezin lähdön jälkeen liigan ehkä paras hyökkääjä. Aguero loi kuin tyhjästä maalin ohjatessaan pallon tarkalla vedolla läpi rankkarialueen ruuhkan. Kyseinen maali ei vaihteeksi raivostuttanut ollenkaan. Se oli puhdasta millin tarkkaa laatua, jolle ei kukaan voi mitään. Spurs iski hyvin peliin kiinni lähes välittömästi. Ryan Mason taklasi Cityn puolustusalueella aikailevan Fernandolta pallon, josta Soldado laittoi hyvän diagonaalipallon boksiin Eriksenille lauottavaksi. Kuitenkin hieman pehmeä rankkari iski pahasti Tottenhamin selkärankaan. Ottelu näytti kuitenkin menevän tauolle 2-1 tilanteessa, Spursin saadessa muutaman hyvän kaukolaukauksen aikaiseksi. Masonin, Eriksenin ja Soldadon positiivinen liike näytti avaavan peliä Spursille halutessaan.

Toinen puolisko oli sitten menoa. Spurs pärjäsi alkuun siedettävästi omalla pelillään. Luoden muutaman hyvän laukaisupaikan. Soldadolle tarjottiin tilaisuus käyttää erikoistaitoaan, rankkarin vetoa. Tämäkin tuomio oli kyseenalainen, sillä Demichelsin rike näytti taphtuvan boksin ulkopuolella. Soldado kuitenkin poikkeuksellisesti ampui huonon rankkarin. Alas ja vain hieman sivuun. Hartin tarvitsi ainoastaan aavistaa kumpaan suuntaan mies laukoi ja kaatua pallon eteen. Akrobatiaa tai refleksejä se ei vaatinut. Soldadon pelivireen heikkous näkyy ilmeisesti miehen liikkeissä niin hyvin, että häntä on helppo ennustaa. Tämän jälkeen City sai selvän rankkari Fazion vetäessä Agueron kumoon rankkarialueella. Sen sijaan punainen kortti oli suhteellisen raju veto, sillä tilanteen kokonaisuuden kannalta oli hieman kyseenalaista olisiko Aguero päässyt matalaan keskityspalloon edes. Toisin sanoen, kyseessä oli rike, mutta ei välttämättä selvä maalintekotilanne. Muutenkin rankkari ja punainen on turhan raju tuomio lähes aina, niin sanottu double penalty. Oli selvää, että Tottenhamin peli oli siinä.

Spursin ongelmana on jatkuvasti puolustuksen organisoinnin ongelmat. Väitetään, että ongelma on toppareiden hitaus ja laitapakkien sijoittumisongelmat. Silti jotain AVB onnistui tekemään oikein viime kauden alussa, jossa ensimmäisestä 11 pelistä Spurs piti nollat seitsemässä, hävisi kahdesti 1-0 ja kerran 3-0. Kunnes tuli City ja iski kuusi malia, yhtä monta kuin Spurs oli siihen mennessä päästänyt. Spursilla oli toki ongelmia voittaa pelejä ilman 1-0 rankkariosumia samaan aikaan, mutta se ei voi olla koko totuus. Ei AVB parkkeerannu bussia, pelit olivat Tottenhamin hallintaa. Höykkäys oli tylppää mutta korkea puolustuslinja kesti. Mutta sen City pelin jälkeen ei moista linjakontrollia enää ole ollut. Kaboul juoksentelee ympäriinsä yrittäen ratkaista jokaisen ongelman. Tässä tuleekin mielestäni se merkittävä huomio. Ei Kaboulin tarvitse olla nopea, hänen täytyy olla oikeassa paikassa, ja koska organisaatio pettää joko keskialueella tai laitatonteilla, yrittää hän turhaan ratkaista kaikkea. Esimerkiksi Arsenal pelissä Kaboul suoritti kahdeksan pallopurkua, kolme syötönkatkoa ja kolme laukauksen blokkausta omalla rankkarialueellaan. Tämänkin ottelun ainoa takaisku maali tuli tilanteessa, jossa niin moni asia petti, ettei Kaboulkaan voinut asialle enää mitään.

Pochetinon systeemi toimii pitkälti siten, että Koko hyökkäysnelikko sekä mahdollisesti alempi pelintekijä prässää pallonmenetyksen jälkeen sen verran agressiivisesti, että joko voittavat pallon (kuten maalit Arsenal ja City pelissä tulivat) taikka hidastavat siten vastustajan hyökkäystä. Toisessa aallossa keskikentän pohjan, laitapkkien tai toppareiden tulisi joko katkoa vastustajan pystysyöttö tai vähintäänkin estää syötön saanutta pelaajaa kääntymään ja pääsemään vauhtiin. Tämä oli toistuvasti ongelmana. Tottenhamin prässi ei toimi tarpeeksi tehokkaasti tai ei ole rytmitetty oikein. Lisäksi laitapakit ovat toistuvasti sijoittunut väärin pallonmenetyksen kanssa, jolloin Dier ja Rose joutuvat yleensä juoksemaan 30 metrin takaa-ajoasemassa takaisin kohti omaa maaliaan. Lisäksi Capouen pohjapelaaminen ailahtelee. Hän ei ole Schneiderlin eikä Stambouli ole vielä väläyttänyt sitä mitä pitäisi olla tarjolla. Liian usein siis kun yläkerran prässi pettää vastustaja saa yhdellä syötöllä ja hyökkääjän liikkeellä pallon pelattua Spursin keskikentän ja puolustuksen väliin täysin paineettomaan tilaan. Mikäli topparilinja seisoo vahvana tällaisessa tilanteessa pallo kyetään usein pelaamaan laitaan, koska laitapakit ovat kateissa.

Chadli, Eriksen ja Lamela tekevät tällä hetkellä älyttömästi töitä mutta keskushyökkääjän tontilla ei oikein ole ketään, joka pystyisi olemaan joka osa-alueella vahvoilla (pallon hallinta, syöttäminen, tilantekojuoksut, maalinteko ja menetyksen jälkein prässi). Soldado oli huomattavasti tehokkaampi kokonaispelissä kuin Adebayor tällä kaudella, mutta kokonaisuus jäi laimeaksi. Harry Kane ei ehkä pärjää yksinäisenä kärkenä mutta olisi työmoraalinsa takia varmasti paras vaihtoehto tällä hetkellä. Mitä tulee puolustuksen organisointiin sekä keskikentän pohjaan. Joko ongelmat poistuvat kovalla treenillä tai sitten seinä tulee vastaan taidoissa. Spurs on saattanut sittenkin ostaa keskinkertaisuutta, eikä Pochettino voi sitä ongelmaa poistaa. Sen sijaan Levyn pitäisi edelleen antaa aikaa ja resursseja kestävälle kehitykselle.

Valioliiga: Spektaakkeli vai huonoa puolustamista?

Käytin kauden alkupuoliskon lomailuun niin työn teosta kuin kirjoittamisesta. Jatkoin kuitenkin tiiviisti kotisohvalta kuningaslajin seurantaa ja twitteranalysointia. Eräs feedissäni esiintynyt toimittaja kommentoi Chelsean 6-3 voittoa Evertonista. Hänen mukaansa neutraalille tämä näyttäytyisi huikeana jalkapallon riemuvoittona, mutta missään tapauksessa ei mestarisuosikki voisi päästää kolmea maalia ja olla tyytyväinen. Ottelun maalit olivatkin osittain silkkaa komediaa. Sama huomio tehtiin viime kaudella Liverpoolin 3-3 tasapelistä Evertonia vastaan. Viisi kuudesta maalista johtui käytännössä puolustuksen merkkausvirheistä. Vielä, jos nostetaan Manchester Unitedin hämmentävä 5-3 tappio Leicesteria vastaan johdettua ottelua 3-1. Tottenham päästi viimekaudella pelkästään Cityä vastaan 11 maalia, ja Arsenalkin joutui taipumaan vieraissa 6-3 tulevaa mestaria vastaan. Kuinka viimeiset seitsemän vuotta top 6:ssä pyörineet joukkueet häviävät näin suurilukuisesti toisilleen? Miten todelliset suurseurat kuten ManU ja Arsenalkin taipuvat tällaisin lukemin? Hegemonia kamppailuissa toki kyse on pelaajien henkisistä voimista mutta netin keskusteluissa on herännyt puhetta siitä, onko peli kasvattanut enää suuria puolustajia vuosikymmeneen?

Päätin tarkastalla tilastojen valossa tätä ilmiötä. Kuinka valioliiga mestarien puolustuspelaaminen näkyy sarjataulukon tappio ja päästettyjen maalien sarakkeissa:

Päästetyt maalit / ottelu kehity 2003-14

On nähtävissä selkeä trendi sille, että mestarit (sekä muu top 4) päästää kausi kaudelta enemmän maaleja. On syytä huomata, että mestari päästänyt kaikista tarkastelu kausista paitsi kahdesta vähemmän maaleja kuin muu top 4 keskimäärin. Ainoat poikkeukset ovat Manchester Unitedin viimeiset kaksi mestaruutta. Tämä on yksi tilastollinen osoitus siitä, että Ferguson sai joukkueen pelaamaan yli tasonsa. Varsinkin jälkeinen maalimäärä (1.13 maalia/ottelu) on tyypillinen joukkueille, jotka sijoittuvat niukasti top 4:n ulkopuolelle.

Mestarijoukkueet kausilla 2003-14

Huomamme myös taulukosta, että lukuunottamatta kahta ensimmäistä joukketta, mestari häviää keskimäärin viisi ottelua kaudessa. Arsenalin 2003-04 mestarijoukkue olikin poikkeuksellinen. Voittamattomiksi julistetun joukkueen tappioton putki alkoi keväällä 2003 ja jatkui syksylle 2004 asti. Kyseessä olikin yksi valioliigaa koskaan pelanneista kokonaisuuksista. Seuraavan vuoden mestari Chelsea oli täydellinen kuvaus Mourinhon visiosta. Taulukon Manchesterin Unitedin triplamestaruusvaihe on toki aikaa, jolloin Vidic ja Ferdinand olivat parhaimmillaan. Scholes ja Carrick ankkuroivat keskikenttää. Evra ja Gary Neville partioivat laitoja. Mutta jotain tapahtuu kuitenkin 2008-09 kauden päätteeksi. Siitä lähtien alkaa top 4:n päästettyjen maalien määrä nousuun, joka taittuu ainoastaan pragmaattisen Roberto Mancinin Cityn ensimmäiseen voittoon. ManU hävisi mestaruuden sillä kaudella maalierolla. Yksi seuraus ainakin kehityksellä on se, että vaikka tappiot pystytään edelleen minimoimaan, marginaalit pienenevät entisestään nelikon kesken.

Jalkapallotaktisesti edellä mainittu 2008-09 oli Pep Guadiolan ensimmäinen kausi Barcelonan peräsimessä. Tämä havahdutti jalkapallomaailman siirtymään näyttävään ja hyökkäävään jalkapalloon. Kansa oli kyllästynyt Mourinhon boring boring Arsenalilta vietyyn pelityyliin, joka rakentui äärimmäiselle puolustusorganisaatioille ja otteluiden kuolettamiselle johtoasemassa. Kuitenkin Barcelona ei ollut kovinkaan hyvä puolustussuuntaan. He olivat vain teknisesti niin ylivoimaisia, että kykenivät pitämään palloa tarpeeksi. Tästä syystä voitokas, tekninen ja näyttävä jalkapallo oli vaikea yhdistää. Tottenham on esimerkiksi puolustanu sexy footballiaan koko historiansa, mutta harvemmin se on tuloksia tuottanut. Voisiko kyse olla sitten siitä, että taktinen pelinmuutos on johtanut maalimäärien kasvuun? Vai peräti syvemmälle: taktinen pelinmuutos ei kasvata enää Michael Dawsonin tyyppisiä puolustajia, joiden ainoa ominaisuus on pelinluku ja pallon potkaiseminen helvettiin heti, kun se osuu jalkaan?

Cannavaro oli sukupolvensa viimeisiä suuria puolustajia. Cafu ja Roberto Carlos olivat modernin laitapakin isiä. Esimerkiksi Pyuolin lopetettua uransa Barcelonassa, jäi jäljelle uuden sukupolven yksiä lahjakkaampia toppareita, Gerard Pique, joka eitämättä on äärimmäisen tekninen ja hyvä pelinlukija. Silti ilman Tarzania Pique näyttää olevan hukassa, jos ja kun Barcelonan prässi pettää. Jotkin perusasiat kaiken teknistyneen jalkapallotreenin keskellä tuntuu kadonneen. Todella moni yrittää Piquen jalanjäljissä markkinoida itseään jonain palloa pelaavana keskuspuolustajana, tyyli jonka David Luiz vei äärimmilleen, ja nyt aiheuttaa jokaisessa cup-pelissä Spurs faneille sydänkohtauksia Vlad Chirichesin versioimana. Siksi Mourinho möi Luizin, 50 miljoonaa oli kiva bonus siinä samalla.

kauden 2013-14 Top 4 joukkueiden kehitykset kausilla 2009-14

Jos halutaan tehdä puhtaasti näiden tilastojen valossa analyysiä tämän kauden Top 4 suosikeista, voidaan katsoa yllä olevasta graafista viime kauden Top 4:n sijoittuminen päästettyjen maalien (keskimäärin/ottelu) perusteella.

Liverpoolin käyrä lähti nousuun joukkueen menestyksen heiketessä. Poikkeuksellisesti, vaikka joukkue pärjäsi paremmin kuin sitten kauden 2008-09, oli heidän päästettyjen maalien määrä huipussaan (1,32 maalia/ottelu) koko tarkastelujaksolta. Merkille pantavaa on esimerkiksi se, että kaudella 2009-10 Xabi Alonso ei enää ollut Liverpoolin keskikentän ankkuri (joukkue päästi tällä kaudella peräti 30% enemmän maaleja). Rodgersin menetettyä Suarez kesällä, on joukkueen hyökkäyspään otteet kylmenneet eikä puolustuspelaamisen epävarmuus ole parantunut yhtään, vaikka hankintoja pelipaikalle tehtiinkin. Liverpoolin kamikaze "tehdään enemmän kuin kaveri" -filosofia näyttää pettäneen.

Arsenalin käyrä on parantunut jonkin verran mutta todellisen painivan keskikenttäpelaajan puuttuminen johtaa toistamiseen totaaliseen sulamiseen tärkeimpiä kilpakumppaneita vastaan. Wenger tuntui ensin etsivän uutta Vieiraa (Song, Diaby, Flamini toistamiseen..) mutta viimeiset ikkunat ovat ollee täynnyä turhia toiveita faneilta. Jos joukkue ei kärsisi jatkuvista loukkaantumiskriiseistä ja omaisi edes yhden aidosti maailmanluokan organisaattorin keskikentän pohjalle, voisi tällä hyökkäysvoimalla oikeasti kisata mestaruudesta.

Manchester Cityn koko Abu Dhabilaisen sijoituskonsortiumin omistusaika näkyy ylläolevassa käyrässä. Tänä aikana Cityllä on ollu suurimman osan ajasta paras puolustuspelaaminen ja se on tuonut kaksi pokaalia. Cityllä on varmaan paras tai ainakin syvin materiaali mutta kuten ensimmäisen mestaruuden jälkeen, näyttää joukkue kärsivän nyt mestaruuskrapulasta. Keskikentän voimahahmoa Yaya Toureta ei tunnu oikein sytyttävän mikään, joka selvästi häiritsee Fernandinhon omaa pelaamista enemmän ankkuroivassa roolissa. Stokea vastaan kärsityssä tappiossa uusi hankinta Fernando taas tuntui jäävän täysin jyrän alle ja vaihdettiin lopulta loukkaantuneena pois. Kuitenkin materialtaan ainoa, joka aidosti kisaa Chelsean kanssa mestaruudesta.

Käyrän alussa Mourinho oli päättänyt jo ensimmäisen pestinsä Chelseassa ja käyrä lähtikin nousuun. Ancelottin Chelsea voitti 2009-10 mestaruuden. Tällä kaudella ManU jäi kakkoseksi paremmalla puolustustilastolla, mutta Chelsean ei niin salainen ase oli laukoa 103 maalia matkalla mestaruuteen. Tosin pisteissä tämä tarkoitti vain yhden pisteen eroa kakkoseen. Mourinho ei uskaltautuisi tällaisissa marginaaleissa pelaamaan. Hänen palattua viime kaudella, Chelsean päästetty maalimäärä ottelua kohden putosi hurjat 31%. Miksi he eivät voittaneet mestaruutta sitten? Sitä Happy One itse pohti viime kaudella. Kovasta puolustuksestaan huolimatta joukkueelta puuttui viimeistelijä ja keskikentän ankkuri. Liian moni ottelu päättyi tasan (seitsemän tasapeliä) ja täysin voitettavaia otteluita hävittiin (viisi kuudesta tappiosta oli yhden maalin erolla). Nyt joukkueella on Matic sekä Costa. Eikä mikään estä heitä tällä kertaa.

Onko kyse siis puolustajien huonoudesta vai taktisesta ilmapiiristä? Suoraan sanoen en tiedä. Erikoistilanteiden puolustaminen on lähes jokaisella valioliigajoukkueella koomista. Suosikkijoukkueeni Tottenham taas on päästänyt reilun kauden aikana eniten yksilövirheistä johtuneita maaleja (luku taitaa mennä jo lähellä 25). Ehkä totuus on jossain siellä välissä?