Ne muutamat ihmiset, jotka blogiani saattavat
seurata ovat varmaan ihmetelleet (tai eivät) pidentynyttä päivitysväliäni.
Viimeiset kaudet minun kaltaiselle jalkapallon seuraajalle ovat olleet
ylitsepääsemättömän tuskaisia. Varsinkin paikallisjoukkueeni Viikinkien
tasainen alamäki johti lopulta sarjapaikan menetykseen, joka näytti enemmän
luovuttamiselta kuin taistelulta. "Julkiset huhut" jopa esittävät,
että koko joukkue olisi hajonnut, eikä Viikinkejä näin ollen nähdä edes
kakkosessa. Vaikkei joukkueen pelilliset otteet varsinaisesti
kiinnostaneet. Pelaajat vaihtuivat niin useasti, etten tiennyt kauden alussa
ketä meillä edes pelaa. Ykkösessä oli silti mukavaa. Tärkeintä siinä oli
sosiaalinen linkki, yhteenkuuluvuuden tunne. En ehkä kovinkaan helposti pysty
menemään uuteen katsomoon, tai ainakaan vähään aikaan.
Ulkomaiden seuratuista AS Roman nousu takaisin
eliittiin tuntuu täysin yhdentekevältä, koska Juventus managerivaihdoksistaan
ja ikääntyvästä väestöstään huolimatta ei häviä koskaan. FC Barcelonasta on
tullut tylsä, hajuton ja mauton muoviseura. Sitä se on varmasti ollut
vuosikymmeniä mutta nyt ne viimeiset symboliset elementit on purettu, kun
paitamainokset annettiin Qatarilaisille ja Unicefin logo sai paikkansa
takahelmasta perseen korkeudelta. Luis Suarezin osto ei auta imagoa ainakaan
yhtään. Samalla, kun Barcelona valmistautui kyseenalaisista nuorten lupausten
kaupoista langetettuun siirtokarenssiin, ostivat he ehkä yhden viime kausien
puhutuimman pelaajan. Suarez on toki äärettömän lahjakas, mutta myös kusipää
rasisti, jolla on paljon oppimista herrasmiehisyydestä ja pelin
kunnioittamisesta.
Sitten on tietenkin aina ihana Tottenham Hotspur,
joka osoittaa kausi kaudelta enemmän olevansa kuvaus omasta sielunmaisemastani.
Uskoa on, asiat näyttävät hyvältä paperilla. Ei tarvitse olla maailman paras,
komein ja hauskin. Kunhan uskaltaa, on rehellinen ja tekee parhaansa tyylillä
ilman nöyristelyä tai likaisuutta. Mutta Spurs-kannattajan mielenterveyden
vuoristoradassa pessimismistä optimismiin ja takaisin on hiton lyhyt matka.
Paluu pohjalle tulee aina yhtä yllättäen ja yhtä kovaa. Sitä lupaa itselleen,
että ensi kerralla en usko siirtohuhuja, en usko jatkuvuuteen kunnes manageri
on pysynyt pallillaan ainakin kolme kautta, en usko pelin kehittyneen ennen kuin
pokaali on nostettu ja nelossija nähty. Ehkä Chelseakin on kaadettu matkalla
ainakin 3-0. Tällä hetkellä Tottenham on kuin hattrick-joukkue täynnä teknisiä
ja ennalta-arvaamattomia pelaajia. Samalla Stoken kaltaiset habajoukkueet,
kylmä Walesilainen syyssade taikka Turkkilainen perunapelto jarruttaa kaiken
pelaamisen kunnes, joku pelaajista saa suonenvedon ja voittaa yksin ottelun.
Turhan usein näin ei käy enää. Spurs ei ole enää hauska. Maaniset 3-3 ja
4-4 tasapelit ovat historiaa, kuten myös 6-4 voitto Readingistä ja 9-1
voitto Wiganista menneiltä kausilta.
Kuluneen kesäkauden päätteeksi myös
oma joukkue, Hakaniemen palloilijat, jossa pelasin kesän kynnykseltä
lähtien, ajautui putoamistaisteluun. Nyt matka jatkuu sitten seiskassa.
Pelaaminen itsessään on toki hauskaa, mutta jokainen seuravalintani
tuntuu vahvistavan sitä kaoottisuutta mitä tämä maailma itsessään on ja
samalla sitä omaa erityisyyden tunnetta. Eihän kukaan muu vain kärsi näin
paljon jalkapallon, tuon kuningaslajin, vuoksi. Otin jalkapallon vahvasti
elämääni osittain samoista syistä kuin valitsisin uuden kielen opeteltavaksi.
Ymmärtäisin mistä ystäväni puhuivat ja lopulta voisin puhua kenen kanssa
tahansa. Nick Hornbyn Fever Pitch osoittautui
varsinaiseksi Baabelin kalaksi. Synkempi syy jalkapallon päästämisessä elämääni
oli se, että pyrin täyttämään sillä jotain tyhjyyttä ja levottomuutta. Koko
oman elämän tunneskaalan, onnistumisten ja pettymysten kanavoiminen tähän
lajiin on käsittämättömän helppoa. Mutta, kun vastineeksi ei saa onnistumisen
tunnetta, alkaa lopulta joukkueen epäonnistuminen syödä itseään takaisin päin kohti
lähdettään, minua. Joskus maanantaiaamun tuska ei johdukaan villistä
viikonlopusta, vaikeista ihmissuhteista, työstä.. Mikään ei johda pahempaan moraaliseen krapulaan kuin
suosikkijoukkueen häviämisen todistaminen. Siinä hetkessä tavallaan
kyseenalaistaa kaikki valintansa. Jos kerta en osannut valita oikeata
joukkuetta, miksi osaisin tehdä mitään muitakaan valintoja elämässäni?
Annan itselleni kalenterivuodelle 2014 arvosanaksi 3/5.
Seurasin pakolliset MM-kisat, Spurs-puppeloinnit, Suomen maajoukkuepelit ja muut Euroopan sarjojen pelit sekä isot kohtaamiset (Mestareiden liigan pudotuspelit, sekalaiset AS Roma pelit ja FC Barcelona). Sen sijaan pyrkimykseni pelata itseni Hakaniemen palloilijoiden folk loreen kaatui jatkuvaan puolikuntoisuuteen. Blogosfäärin puolella epäonnistuin rajusti pyrkimyksessäni tehdä sosiologista opintomatkaa Heteniinyt hornankattilaan. FC Viikinkien tuska lamaannutti liikaa. En myöskään osallistunut yhteenkään vieraspelimatkaan koko kesän aikana.
