Syksyn värittämät lehdet putoilevat jo kovaa vauhtia ja lämpötilakin laskee kovaa vauhtia. Viimeiset kaksi viikonloppua on ollut kesän jälkilämmön täytteistä ja aurinkoista. Samalla myös FC Viikingit tekivät sen mitä piti tehdä, rimaa hipoen ehkäpä mutta tekivät silti. Viimeisestä kolmesta pelistä saldona oli kaksi tasapeliä ja äärimmäisen tärkeä vierasvoitto Ahvenanmaalta. Kahdeksanteen sijaan (sarjasta, jossa on 12 joukkuetta ja joista kolme putoaa) ei voi kovin tyytyväinen olla, mutta kaikki viime vuosien tapahtumat huomioon ottaen, ei myöskään kovin pettynytkään. Idän punaiset jatkaa polkemista paikallaan.
Kulunut kausi oli jo toinen perättäinen kakkosessa. Kausien keskinäinen vertailu on sikäli haastavaa, että välissä on vaihtunut vaihteeksi lohkojaot ja sarjajärjestelmä. Viikingit pelasi viime vuonna yhdeksän joukkueen kolminkertaisen lohkon. Otteluita oli kaksi enemmän ja pisteitä peräti 16 enemmän. Maaleja tehtiin noin 1.8 per ottelu ja päästettiin noin 1.3. Kuluneella kaudella luvut ovat 1.3 tehtyä ja 1.7 päästettyä per ottelu. Luvut ovat hämmentävän peikuvia toisillensa.
Kuvaavaa oli kuluneella kaudella möys se millä vaikeuksilla Viikingit pelasivat lähimpiä vastustajiaan vastaan. Selkeästi putoamiseen ajautuneelta FC Kontulta ei saatu kuin kaksi tasapeliä aikaiseksi. FC Kiffeniä ei edelleenkään kyetty voittamaan. Viimeiselle säilyjän paikalle jäänyt EsPakaan ei tarjonnut kuin pisteen. Ainoastaan hyvät saaliit pudonneita Atlantis FC:tä ja FC Ålandia vastaan estivät punaisten pelien jatkumiselta kolmosessa.
Mikä sitten teki tästä kaudeta erityisen vaikean? Kalle Sorjan lähteminen aivan kauden kynnyksellä palautti jokaisen kannattajan mieliin saman tuskaisuuden mitä olemme saanet elää viimeisten vuosien aikana seuramme kanssa. Edellisen kauden tulos ei lupaa mitään tulevasta. Taustat vaihtuvat kovaa vauhtia ja pitkälle maaliskuuhun saa ihmetellä ketä meillä edes pelaa. Valmentajien ja pelaajien pyöröoven jäljiltä mitään kunnollista ei kyetä rakentamaan. Ei sillä, että se olisi mitenkään poikkeuksellista pienten resurssien alasarjafutiksessa.
FC Viikingit käytti avauksissa tällä kaudella yhteensä 26 eri pelaajaa. Näistä 16 pelaajaa pelasi alle puolissa otteluissa avauksessa ja peräti seitsemän pelaajaa avasi 1-3 kertaa kauden aikana. Voidaan todetakin, että joukkueella oli seitsemän pelaajaa, jotka muodostivat jotenkuten rungon avaukselle (pelipaikkoja tosin vaihdellen). Nämä seitsemän pelasivat vähintään 16 pelistä avauksessa. Selkeä kokoonpanoa vaikeuttava asia kaudella oli Joel Paatelaisen pitkät poissaolot. Hän pelasi viimeiset kahdeksan peliä avauksessa mutta edellisessä 14 pelissä vain neljästi.
Ammattilaisjalkapallossa ei juurikaan olisi mahdollista näin kovaan rotaatioon. Täytyy tietenkin taas muistaa, että kakkosdivarifutiksen sovittaminen perhe-, työ- tai kouluelämän kanssa yhteen on haastavaa (puhumattakaan loukkaantumisista). Mutta kentän tapahtumista päätellen yksiä suurimpia ongelma oli koheesion puute. Osan ajasta pelaajilla ei tuntunut olevan yksinkertaisesti tietoa mitä pitää tehdä, eikä asiaa helpota se, että naapuritontin pelaaja vaihtuu tiuhasti tai vielä itse vaihdat paikkaa.
Päätellen virallisen Twitter-seurannan graafisten avauskokoonpanojen perusteella pelkästään kolme pelaajaa pelasi vähintään viittä eri pelipaikka. Pitkäaikaisin viikinkipelaaja Markus Maunu kunnostautuis peräti seitsemän eri pelipaikan pelaamisesta (pois lukien kenttäpaikoista ainoastaan keskikentän rikkova pelaaja sekä keskuspuolustus). Jokainen manageri toki haluaisi joukkueensa Maunun, joka tekee mitä käsketään ja pärjää paikalla kuin paikalla, mutta koheesion ja kokemuksen kannalta oli selvästi ongelma peluuttaa joukkueen parasta pelaajaa vaikean loppukauden aikana kuusi kertaa laitapuolustajana. Täytyy tässä vaiheessa todeta vielä ihmetys sille, että Maunu on vasta 24 vuotias.
Viimeisen 10 pelin aikana sama avauskokoonpano toteutui ainoastaan yhden kerran ja pahimmillaan tapahtui kuusi vaihtoa edellisestä pelistä. Koheesion puute näkyi hyvin selvästi loppukaudesta niin väsymyksenä, turhautumisena kuin mielenkiinnottomuutena. Viikingit pudottivat kauden aikaan johtoasemasta peräti 14 pistettä ja näistä 12 pudotettiin syyspuoliskon aikana. Nämä pistemenetykset tapahuivat kuudessa pelistä, joista viidessä menetys tapahtui 78. minuutilla tai myöhemmin tulleella maalilla Näistäkin kolmessa menetys tapahtui 90. minuutilla tai myöhemmin tulleella maalilla.
Viikingit myös onnistui pelastamaan tappioasemasta 10 pistettä. Tätä tekisi mieli sanoa hyväksi merkiksi taistelutahdosta ja moraalista. Mutta valitettavasti poislukien Klub 04 -voitto, nämä pisteet saatiin riivittyä kasaan kahdelta putoajalta sekä EsPa:lta. Tämä lähinnä tarkoittaa, että ne voitettavat pelit tehtiin lähinnä vaikeaksi itselleen. Eikä Viikingeillä ollut muutenkaan kuin kolme peliä koko kaudella, jotka voittivat päästämättä maalia. Kontrollin puute pelin tapahtumista oli ilmeinen.
Mikä tämän kaiken numeronpyörittelyn johtopäätös sitten on? En tiedä. Selkeä parannus olisi saada jatkettua edes suunnilleen samalla nipulla ensi kauteen. Muutama täsmähankinta ja nosto junioreista rinkiin ja selkeä pelisuunnitelma kasaan jo ensimmäisiin harjoituspeleihin. Juteltuani useammankin pelaajan kanssa viimeisten viikonloppujen kanssa, en voi mitenkään syyttää etteikö joukkueessa olisi useitakin sellaisia, jotka ovat ylpeitä pelatessaan punaiselle paidalleen ja arvostavat meidän kannattajien tukea ja kokevat sillä olevan jopa merkitystäkin omaan esitykseensä.
Seurataan siis mielenkinnolla mitä sopimuspuoli kertoo vuoden loppuun mennessä ja kevättalvella nähdään halleissa taas. Ihan kuin minulla olisi muka jotain parempaakin tekemistä.
