Eilen pelattiin Sonera-stadionilla kovasti markkinoitu Stadin derby. Se veti tuvan käytännössä täyteen. Paikalle saapui 10071 katsojaa. Tämä on varmasti yksiä modernin ajan parhaimpia yleisömääriä Veikkausliigapelissä. Positiivisen mediapelin alla tämä tapahtuma nostettiin osoitukseksi siitä, että Suomessa on olemassa jalkapallokulttuuria. Ottelun edetessä Twitter-palveluun näytti kerääntyneen useita kannattajia ihannoimaan käynnissä olevaa luutuurin taidonnäytettä. Osalla näistä ei tuntunut olevan minkäänlaista sidosta kumpaakaan joukkueeseen. Ikään kuin suomalainen jalkapallo on pudonnut niin pohjalle, että on innostuttava kansallisella tasolla yksittäisistä onnistumisista.
En halua tietenkään kieltää yhdenkään jalkapallokannattajan onnea eilisestä ottelusta. Tässä kaupungissakin on tuhansia kummankin joukkueen kannattajia ja on äärimmäisen hienoa, että kyseinen ottelu sai mobilisoitua stadionin täyteen. Ongelma tässä on se tietyn tyyppinen mentaliteetti, jota pyritään ajamaan. HJK:n ollessa viime vuosien ehdoton suurvoima suomalaisessa jalkapallossa on sen merkitys eskaloitunut uskottavan vastavoiman puuttuessa. Varsinkin viime Eurooppaliigan lohkovaiheessa pelaaminen näyttäytyi jonkinlaisena konsensuksena, että HJK:n onnistuminen on Suomen onnistuminen. HJK ei ole kuitenkaan Suomen edustaja, vaikka sellaista kuvaa yritettiin tarjota. Tällainen sanoma ei edistä millään lailla yksittäisen kannattajan identiteettiä, jonka pitäisi rakentua omalta pohjalta, eikä ylhäältä annettuna. Sen vuoksi en oikein jaksa innostua eilisestä pelistä muutoin kuin pelillisesti. Se ei ole todellisuudessa mikään osoitus suomalaisen jalkapallokulttuurin kehityksestä. Se oli vain peli, jossa oli paljon katsojia.
Lisäksi koko Stadin derby oli täysin konstruktoitu asetelma. HIFK pelasi viimeksi samalla sarjatasolla HJK:n kanssa 1970-luvun alussa. Vaikka joukkue oli vahvoilla pikaisen visiittinsä aikana silloisessa mestaruussarjassa, oli kuitenkin helsinkiläinen jalkapallokenttä paljon laajempi kuin nykyään. Jos nyt hetken oletetaan, että HJK:n ja HIFKin välinen derby oli silloinkin suurin derby pääkaupungissa, se ei voi millään mittarilla nykypäivänä olla. Nykyinen HIFK fotboll on täysin eri seura, jonka nykyinen kannattajakunta on rakentunut erilaisesta lähtökohdista kuin ennen. HIFK oli silloin ruotsinkielinen porvariseura, jolle jalkapallo ei ole ollut ykkösasia koskaan. Eikä ole nykyäänkään. Kaikesta hypetyksestä huolimatta tämän ristiriidan näki kentällä hyvin. Derbyt ovat yleensä kuumia kohtaamisia, jossa paikallinen ylpeys menee tuloksen edelle. Eilisessä ottelussa kentällä ei nähty sellaista tunteen paloa, jota olisin itse kaivannut näkevän. Ottelu oli vain yksi monista pitkällä kaudella. Stadin derbyä on taidettukin harrastaa lähinnä kentän ulkopuolella kannattajien kesken viimeiset kymmenen vuotta.
Suomalaisen jalkapallokulttuurin kehitys ei voi nyt jäädä siihen, että neutraalit kerääntyvät olohuonekatsomoihin katsomaan ns. kovia pelejä tai vain maajoukkueen edesottamuksia. Todellinen kulttuuri lähtee siitä, että jokainen jalkapallon itselleen tärkeäksi kokenut löytää todellisen identiteetin omasta ympäristöstään ja kiinnittyy siihen. Muussa tapauksessa tällaiset yleisömassat ja innostukset ovat vain hetkellisiä. Jos HIFK putoaa takaisin ykköseen ja HJK ei pärjää Euroopassa, on vaarana että hetken jännitystä kokemaan tulleet luopuvat taas lajista. Nyt olisi tärkeätä muiden seurojen viedä itseään yhteisöihinsä sisään ja tarjota vaihtoehtoja, jopa pitkäkestoisia rakkaustarinoita. Jalkapallo on kuitenkin aina parasta paikan päällä, oli taso mitä vain. Joka väittää muuta, ei rakasta lajia tarpeeksi.
Tämän vuoksi lähden itse ensi sunnuntaina kohti Kartanon kenttää ikuisesti punaiseen Vuosaareen. FC Viikingit aloittaa kautensa Miesten kakkosessa. Kesä tulee olemaan todennäköisesti tunteiden täyttämää - onnesta pettymykseen. En haluaisikaan sitä millään muulla tavalla. Toivon vain, että mahdollisimman moni muukin uskaltaa lähteä mukaan. Aurinko nousee taas idästä.
