Van Gaalin mahdoton tehtävä

Manchester Unitedin kausi ei ole lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin, itseasiassa se ei ole lähtenyt millään käyntin. Ponneton esitys avauskierroksella Swanseaa vastaan päättyi tappioon. Laudrupin lähdön jälkeen Swansean peräsimessä häärää entinen toppari Gary Monk (joka pelasi oli nostamassa joukkuetta aina neljänneltä sarjaportaalta valioliigaan). Vasta 35-vuotiaan Monkin ei uskottu saavan puhallettua tehonsa menettävään Swanseaan juuri uutta puhtia ja silti kykeni voittamaan Van Gaalin ManU:n niin taktisesti kuin pelaajien uskolla. Toisessa ottelussaan Sunderland oli lähellä viedä täydet pisteet ja lopulta. Kakkosjoukkueella pelaaminen Liiga Cupissa ei ole poikkeuksellista, mutta ManU:n eilinen 4-0 tappio kolmannella sarjatasolla pelaavalle MK Donsille osoittaa hyvin pelaajamateriaalin kapeuden. Avauksen jälkeen heikoista hankinnoista sekä loukkaantumisista johtuen, Van Gaalilla ei ole yksinkertaisesti mistä valita. Kolmen ottelun tulos tarkoittaa jo sitä, että ilman europelejä oleva seura joutuu käytännössä panostamaan kaikkensa FA Cupiin, jos mainetta ja kunnia meinaa tavoitella tällä kaudella. Lisäksi on hyvä huomata, että ManU on ollut tällä kaudella vain 13 minuuttia johtoasemassa.

Van Gaalia voidaan kritisoida taktisesta naiviudesta Swanseaa vastaan. Toisaalta loukkaantumisten vuoksi (Rafael ja Shaw) oli ymmärrettävää, että hän kääntyi 3-5-2 taktiikkaan, jota käytti onnistuneesti mm-kisoissa useaan otteeseen. Erona oli tosin se, ettei ManU:lla ole Nigel de Jongin kaltaista puolustavaa keskikenttäpelaajaa käytettävissä, joka pystyy suojaamaan puolustuslinjaa wing backien noustessa. Lisäksi puuttuivat laidoilta kovaa työtä tekevät Daryl Janmaat sekä Daley Blind. Ashley Youngin onneton esitys wing backina oli surullista katseltavaa. ManU ei saanut juuri mitään hyötyä laituristaan hyökkäyspäähän vasemmalta, sillä onnistuneet syöttölinjat viimeisellä kolmanneksella tapahtuivat lähinnä oikealla ja lisäksi Youngin onneton puolustustyöskentely tarjosi jatkuvasti tilaa linjan taakse Swansean nopeille hyökkäyksille, josta hyvänä esimerkkinä Routledgen taustajuoksu, jonka syötöstä Sigurdson teki voittomaalin. Sunderlandia vastaan joukkue jatkoi samanlaista steriiliä dominansia, jossa ei millään löydy vapauttavaa syöttöä viimeisellä kolmanneksella. Lisäksi wing backit näyttivät pelaavan entistäkin kurin laisemmin, hyökkäysten tulleen enemmän keskeltä ja jäävän poikittaiseksi jauhamiseksi Sunderlandin bussin edessä. Laitoja ei saatu käyttöön ollenkaan. Kussakin pelissä on huolestuttavaa syöttöjen määrä, jotka saavuttavat vastustajan boksin. Syöttölinjoja tarkastaessa, peli muistuttaa ällistyttävästi AVB:n Tottenhamia vuoden takaa.

Mestaruudesta taistelevan joukkueen täytyy olla jokaisella pelipaikallaan vahva, vähintäänkin avauskokoonpanossa. Katsoessa Chelsean ja Manchester Cityn joukkueita viimeisten ikkunoiden vahvistusten jälkeen, on helppo huomata missä ne vahvimmat kokonaisuudet ovat. Molemmat joukkueet voivat käytännössä peluuttaa kahta täysin erillaista avauskokoonpanoa ja silti olla vahva. ManU:lla on muutamia ns. World Class pelaajia joukkueessaan, mutta se on samalla tavattoman epätasapainoinen. Angel di Maria, Marcos Rojos, Luke Shaw ja Ander Herrera paikkaa näitä ongelmia. Siirtosummia on naureskeltu, mutta kyse on ollut pakosta, ei luksuksesta. Luke Shaw ottaa lähteneen Evran paikan vasempana laitapakkina. Marcos Rojos pelaa todennäköisesti topparia Rio Ferdinandin sekä Nemanja Vidicin lähdettyä. Herrera paikkaa vain osittain sitä kuuluisaa keskikenttäongelmaa, mikä muodostuu keskinkertaisesta mutta tarpeellisesta Darren Fletcheristä, alamäessä olevasta Michael Carrickista, lupaukseksi jääneestä Tom Cleverleystä sekä Marouane Fellainista, joka näyttää lähinnä eksyneeltä. Angel di Maria on Juan Matan sekä Robin van Persien lisäksi ainoat superhankinnat mitä joukkue on tehnyt viimeisten vuosien aikana. Jos Van Gaal saa vielä Arturo Vidalin houkuteltua keskikentälle voisi avauskokoonpanon, taktiikasta riippuen rakentaa vaikkapa näillä tavoin:

Joukkueen avaus olisi jo vahva tällaisenaan. Vidalin tilalle voidaan vielä asettaa Carrick tai Fletcher tuomaan vahvuutta ja kokemusta. Taikka hankkia myös uumoiltuna ollut Nigel de Jong joukkueeseen puhtaasti rikkovaksi keskikenttämieheksi. Vidal on kuitenkin hengeltään enemmän box-to-box henkinen.. Tosin joukkueesta puuttuu edelleenkin Paul Scholesin, Ryan Giggsin, Rio Ferdinandin tai Gary Nevillen kokemuksellinen johtajuus. Rooneyta on yritetty istuttaa kapteeniksi jo pidemmän aikaan, ja kovasta työmäärästään huolimatta mies ei kuitenkaan omaa tarpeeksi kylmää päätä siihen tehtävään. Kapteenin on johdettava esimerkillä mutta kuumapäinen Rooney saattaa heikolla peliesityksellään tai turhautumisellaan kentällä viedä koko joukkueen hengen. Puolustus tulee olemaan kuitenkin vielä kyseenalainen. Jonesista voi tulla vielä vahva johtaja mutta Evans on usein loukkaantuneena ja Chris Smalling ei ole väläyttänyt erityisesti. Rojo on jossain määrin kysysmysmerkki hyvien mm-kisojen jälkeen. Yksi täysin valmis ja kokenut toppari kuuluisi ostoslistalle.

Monet ManU kannattajat kokevat, että Moyesin totaalinen epäonnistuminen menee osittain Fergusonin uppiniskaisuuden sekä seuran ostaneen Glazerien perheen kyseenalaiseen omistajapolitiikkan piikkiin. Van Gaalin heikko kauden alku osoitti ikävällä tavalla rakenteiden rapautumisen jo vuosien ajalta. Hankintoja on tehty heikoin tuloksin (Fellaini, Young, Valencia jne..) ja omat akatemiakasvatit eivät tunnu löytävän enää edustukseen kuten ennen (Paul Pogban, Ravel Morrisonin ja Zeki Fryersin myrskyisät poistumiset kertovat syvemmästä ongelmasta). Kuitenkin verrattuna Moyesiin, Louis van Gaal on poikkeuksellisesti sellainen valmentaja, jolla on kovalta tasolta huomattavasti kokemusta ja ymmärrystä. Jos joku pystyy kurssin kääntämään näinä aikoina, on se hän. Tosin tämä kausi taitaa olla jo taputeltu tältä erää.

Vakioveikkaus ja anglofutisfilia

Enää kaksi yötä kunnes suomalaisten niin suosima Englannin valioliiga starttaa. Brittifutis tuntuu olevan jotenkin erityisen suosittua Suomessa. Lähes jokaisella jalkapalloa aktiivisesti seuraavalla on lapsuudestaan tai muusta yhteyksistä rakentunut jalkapalloidentiteetti, joka sisältää tai ei sisällä paikallisjoukkueen, maajoukkueen taikka sen korvaajan arvoturnauksissa sekä jonkun seurajoukkueen euroopasta, pääsääntöisesti englannista. Empiiristä menetelmää (kuulin Broncon takahuoneessa) käyttäen voi havaita, että siinä missä ei-Englantilaiset seurat  valikoituvat suosikeiksi yleensä suurseurahistorian kautta (Real Madrid, FC Barcelona, Bayern München, Inter, AC Milan, Juventus). Englantilaisseurojen tietämys on huomattavasti paljon laajempaa läpi sarjatasojen, ja näiden kannattajakunnissa näkee myös selkeitä sukupolvieroja.

Yhdyskulttuurin taustalla on varmasti osittain Veikkauksen (ent. Oy Tippaustoimisto Ab) vuonna 1940 käynnistämä vakioveikkauskulttuuri. Tutulla 1X2-pelillä saatiin jännitystä kierroksiin ja myös veikkaajat pääsivät kisaamaan yksittäisten otteluiden sijaan kokonaisuuksien hahmottamisessa. Paavo Nurmi kirjaili ensimmäisen rivin ja pelistä tuli hetkessä Veikkauksen tärkein yksittäinen tuote ennen Loton tuomista markkinoille. Kesäisen Suomifutiksen lisäksi tarvittiin veikkailtavaa myös talveksi. Englanti, ilman mainittavaa kansainvälistä menestystä, koettiin ilmeisesti Suomessa kuitenkin pallopelin kehdoksi ja suureksi vaikuttajaksi. Tästä lähtien lähes jokainen suomalainen on tuntenut vähintään nimeltä englantilaisia pääsarjatason joukkueita sekä pelaajia.

Nykypäivän Euroopan top 5 liigoista Englanti oli varmasti myös poliittisesti helpoin valinta niin Veikkaukselle kuin veikkaajillekin. Pelin perustamishetkellä Eurooppa oli sodassa, ja sen jälkeisinä vuosina Italia ja Saksa olivat häviäjiä, joilla oli käynnissä jälleenrakentaminen sekä kansainvälisen yhteisön asettama syyllisyyden taakka. Ranska oli miehityksen jälkeen heikko eikä sillä ollut mainittavaa menestystä kansainvälisesti. Espanja oli edelleen diktatuurin alainen, jonka seurajalkapalloilu oli äärimmäisen politisoitunutta. Sen sijaan Englantilaisen yhteiskunnan hillitty repressio sekä sodanvoittajakulttuuri sopi oivallisesti kupongille pelattavaksi.

Yleisradion televisioinnit 1970-80-luvuilla ovat syypäitä siihen, että tässä maassa on niin vahva Liverpool kannattajakunta, sillä ko. joukkue voitti mestaruuden 20 vuoden aikana kymmenen kertaa. Tämän kauden tuotoksena pubeista löytyy savuisia ukkoja, jotka seuraavat valioliigaa, koska muuta ei ole. He kuitenkin muistelevat niitä vuosia, kun brittifutista dominoivat pohjoiset ja keskiset joukkueet kuten Liverpool, Everton, Leeds United, Nottingham Forest, Derby County ja Ipswich Town. Näistä ainoastaan Liverpool on kisannut enää mestaruudesta valioliigassa. Everton on pienillä resursseilla pelannut yliodotustensa vuosikymmeniä, Leedsin kupla puhkesi 2000-luvun alussa ja vauhtia on haettu aladivareista. Kuka 1980-luvun lopulla syntyneistä voisi edes yhdistää Nottingham Forestin kahteen peräkkäiseen Euroopan Cupin voittoon? Taikka tietäisi Derbyä muusta kuin surullisen kuuluisasta visiitistä valioliigaan kaudella 2007-08, jolloin joukkue voitti vain yhden pelin.

Tälle kaudelle paluuta liigaan tekee Leicester City (jonka nimen oikeinlausuntaa voidaan pitää jonkinlaisena meriittinä), Burnley ja Queens Park Rangers. Ruksaatko näiden joukkueidden peleihin voittoja vai luotatko ennakkosuosikkeihin? Tänäkin vuonna mestaruuden vie joukkue, jonka valmentaja ei ole kotoisin sumusaarilta ja jonka avauksessa englantilainen pelaaja on enemmän markkinointiväline kuin merkittävä osa kokonaisuutta.

Isä, miksi me kannatamme Viikinkejä?

Kävin lapsena tasan kaksissa futistreeneissä ja niistä toipumiseen kului lähes 15 vuotta. 2006 mm-kisat ja Nick Hornbyn Fever Pitch kuitenkin osoittivat minulle väylän, johon oli mahdollista purkaa henkilökohtaisia turhautumisiani. Vaikka jalkapallo ei ollut minulle merkinnyt mitään ensimmäisen 20 ikävuoden aikana, olin oppinut että isänisäni pelasi HIFK:ssä  ja äidinisä taas futasi Helsingin Palloseurassa sekä valmensi heidän reserviä myöhemmin. Äitini pelasi FC Konnun naisten edustuksessa. Urheilullisesti minut oli siis kasvatettu vihaamaan Helsingin Jalkapalloklubia loppuun asti. Näin olin tiedostamatta tehnytkin. Ainoat pelit joita siihen mennessä olin käynyt katsomassa oli hyvän ystäväni joukkue, maineikas ja perinteikäs, Hakaniemen palloseura (Tsilari 5/2013 s. 10-11).

Jalkapallon noustua räjähdysmäisesti yhdeksi tärkeimmäksi elämänosalueeksi, aloin haikailemaan omaa joukkuetta Helsingistä, jota elää ja hengittää. HJK:n lisäksi pääsarjatasolla ei ole juurikaan ollut mistä valita. FinnPa pelasi vaihtelevalla menestyksellä 1991-1998, kunnes seura lakkautettiin liigasta pudottuaan. PK-35 joutui heti ensimmäisen liigakauden jälkeen Hjallis Harkimon raan'an pelailun uhriksi. Joukkue ostettiin ja nimi vaihdettiin FC Jokereiksi. Hyvästä alusta huolimatta projekti suli kasaan, lopulta seuran toiminta päätettiin lakkauttaa ja se käytännössä myytiin HJK:lle. Toinen uusioseura, Atlantis FC saavutti hyvän seitsemännen sijan kaudella 2001, mutta talousvaikeuksien jälkeen Finnforestin sponsoroimana joukkue muutti Vantaalle ja nimeksi tuli AC Allianssi. Tämän joukkueen taival päättyi lopulta sekavaan ulkomaalaisomistukseen sekä vedonlyöntirikoksiin.

Kuin sattumalta vuoden 2007 liigakaudelle nousi idän punainen, FC Viikingit. Äitini menneisyys Kontulassa sekä omat kokemukset Herttoniemen lukiossa vaikuttivat siihen, että koin vahvaa kaipuuta Itä-Helsinkiin, kantakaupunkilaisesta historiastani huolimatta. Muutama tuttu oli jo seurannut joukkueen taivalta kohti liigaa useamman kauden ja muutamat muut seurasivat kanssani Heteniityn katsomoihin. Koimme mahdollisuutta osallistua suureen projektiin, jossa 1965 perustettu seura oli nousemassa sekä Helsinkiläiseksi vaihtoehdoksi että mielenkiintoiseksi vastavoimaksi porvarillisen Töölön ja boheemin Itä-Helsingin välille. Kausi päättyi pettymykseen ja vuosikausien uskoon paluusta liigaan. Nyt matto on vedetty lopullisesti alta ja joukkueen otteet jatkuvat kaikella todennäköisyydellä kakkosessa seuraavalla kaudella.

Minulta kysyttiin viime lauantaina aionko jatkaa katsomossa kakkosessakin. Vastasin, että ei ole vaihtoehtoja. Joukkuekannatus on yleensä perintöä omilta vanhemmilta taikka sosiaalisesta ryhmästä nouseva harrastus. Kannattajien keskuudessa kaikki rationaaliset kanantusmuodot, kuten esimerkiksi yllättäen menestyneen joukkueen valikointi (katson teitä Manchester Cityn ja Chelsean kannattajat), koetaan gloryhuntaamiseksi eli törkeäksi kannatajuusprosessin ohittamiseksi. Tosikannattajat kokevat, että kannattajan on elettävä joukkueen mukana, jotta on oikeutettu menestyksestä nauttimiseen. Tosin tosikannattajaksi itsensä lukevat henkilöt usein kannattavat joukkueita, jotka lupaavat paljon mutta pettävät aina. Itsehän selkeästi valikoin FC Viikingit heidän huippuhetkellään, Veikkausliigakauden alkumetreillä, ja ainoa tapa jolla olen voinut hyvittää tämän törkeyden, on vuosikausien kärsimys jälkikäteen. Eli ei, en hylkää FC Viikinkejä. Istun jälleen ensi kaudella katsomoon sellaisten kannattajien joukkoon, jotka olen oppinut tuntemaan viimeisten seitsemän vuoden aikana, jotka ovat nähneet joukkueen nousun aina kakkosesta liigaan. Olen paikkani lunastanut aurinkokatsomossa.

Suurin oppi ja oivallus, mitä olen Heteniityn hornankattilassa saanut on kuitenkin se ymmärrys siitä mitä sen irratonaalisen ja sattumanvaraisesti valitun joukkueen kannatuskulttuurin taustalla on. Jalkapallo on hieno peli, jota voi seurata ja pelata niin kauan kuin oma fysiikka kestää, mutta se mitä aidosta katsomosta saa, ei koskaan saa hämyisen baarin nurkasta taikka omalta kotisohvalta larpatessa eurooppalaisten suurseurojen katsomotunnelmaa. Heteniitty on luonut minulle mielikuvan kesästä ja sen rytmistä. Ikäänkuin aika pysähtyisi aina, kun astun portista sisään ja laskeudun rappusia montun pohjalle. Kaljakarsinasta morjestaa jo tutut naamat ja loput löytyvät niiltä sijoilta, jossa jo vuosia ovat seisseet. Aika soljuu, ihmiset vanhentuvat, elämäntilanteet muuttuvat. Mutta siellä kentän reunalla olen edelleen se 20-vuotias haaveita täynnä oleva nuori. Huudan, laulan, vitsailen ja nauran tätä kaikkeuden kauneinta urheilulajia.